Koska olen jo 6-vuotiaasta asti ollut intohimoinen jalkapallon ystävä ja Italia on alusta alkaen ollut suosikki(maa)joukkueeni, oli selvää, että aioin olla paikanpäällä seuraamassa, kun Suomi ja Italia ottivat mittaa jalkapallon EM-karsinnoissa Tampereen Ratinassa.

Liput ostettuani pitikin sitten varmistaa Ticketmasterin kanta siihen, millaisia kameroita – jos lainkaan – saisi stadionille kuljettaa. Onneksi saamani vastaus oli, että vain alle 200mm:n polttovälin objektiivilla varustettuja kameroita saisi tuoda. Sehän sopi minulle mainiosti, sillä sain ottaa juuri sen zoom-objektiivini, jonka halusinkin – nimittäin Olympuksen 40-150mm f/2.8 PROn. Lisäksi ”kuin vahingossa” kameralaukkuuni oli jäänyt 1.4x:n telekonvertteri, joka toi mukavasti lisämillimetrejä kuvanlaadun sen kummemmin kärsimättä. Vielä kun huomioidaan, että m4/3-kameroiden ”kroppikerroin” on kaksi, tarkoitti se sitä, että kun tuo lipunmyyjän 200-millimetrin raja oli oletettavasti kinokoon kameralle mietitty, niin oma yhdistelmäni ylsi kinovastaavuudessa 420mm:n lukemiin eli yli tuplasti sen, mitä olisi saanut.

Eli jos haluttaisiin tiivistää tuo yo. kappale yhteen lauseeseen niin se olisi kutakuinkin seuraavanlainen: sain kalustollani PALJON parempia kuvia kuin tapahtumajärjestäjä olisi toivonut minun saavani. 😉

Se teknisestä höpinästä ja hienoa jos jaksoit tänne asti. Itse ottelu oli hieman hämmentävä kokemus, sillä tämä ottelu oli todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen kerta Suomen ja Italian välisessä jalkapallo-ottelussa, jossa olin Suomen puolella. Italialla nimittäin oli jo ennen ottelua kisalippu pöydällä odottamassa leimaamista ja voitolla Suomi olisi tarrannut hyvin voimakkaasti kiinni omaan lippuun. Mutta kuten olettaa sopi, Italia oli vahvempi ja otti täydet kolme pistettä Suomen sitkeästä taistelusta huolimatta.

En voi kuitenkaan väittää olleeni kovinkaan maani myynyt tappiosta huolimatta. Muutaman suosikkipelaajani (Gigio Donnarumma, Alessio Romagnoli, Stephan El Shaarawy) lisäksi näin kourallisen ex-Milan-pelaajia ja muita maailman huippuja (Leo Bonucci, Francesco Acerbi, Ciro Immobile, Andrea Belotti jne. jne.). Ja vielä kun sain näistä huipuista ihan kelvollisia kuviakin, niin mitäpä sitä suotta synkistelemään.

Edellisellä kerralla muuten Suomen ja Italian kohdatessa Suomen maaperällä oli vuosi 2003 ja paikkana Helsingin Olympiastadion. Katsojia oli paikalla 36 850 – minä mukaan lukien. Silloin Italia oli parempi luvuin 0-2 muuan Francesco Tottin ja Alessandro Del Pieron maaleilla. Nyt hävittiin enää yhdellä maalilla (1-2), joten joku voisi sanoa, että eteenpäin ollaan menty. Toki realistisempi vaihtoehto on, että Italian taso on laskenut 15 vuoden takaisesta. Oli miten oli, ei se tasapelikään kaukana tällä kertaa ollut.

Pitääkin varmaan kohta alkaa suunnittelemaan seuraavaa Milanon matkaa, jotta pääsisi jälleen katsomaan – ja kuvaamaan – näitä jalkapallomaailman ehdottomaan eliittiin kuuluvia taitureita…

Kuvia satunnaisjärjestyksessä löytyy sivun lopusta eli englanninkielisen raapustuksen alta sekä perinteisesti Flickristä.

I’ve been a huge Italy fan ever since I started playing football when I was 6 so it was pretty obvious that I planned on going to see the match that was played in my home town in the early September. I had to make sure one could bring a system camera to the stadium and asked about it from Ticketmaster (who sold the tickets). Their reply was pretty nice: System cameras with lenses shorter than 200mm are allowed. That suited me well since I wanted to bring my Olympus M.Zuiko 40-150mm f/2.8 PRO anyway. I did pack my TC-1.4x teleconverter in the bag too in case I’d need it and it took me maybe 15 seconds in the stadium before I decided to use it.

As usual, I used my trusted old warhorse E-M5 (with AF-S – obviously!) to capture pictures of some of the best players on the planet (Gigio Donnarumma, Leo Bonucci etc.). I opted to use a fairly slow shutter speed of 1/500 s to keep the ISO down. I did play with the shutter speed setting every time I had the opportunity to but I do have to admit that in some cases I should have used values closer to 1/1000 s to keep the ball’s form rounder but I guess you ”win some and you lose some”. I wouldn’t have minded a few more megapixels since I had to crop a lot and one stop better noise handling would have been great too. But I’m not gonna complain since I know that the E-M5III I’m placing on preorder next month will address both these issues.

The match itself was kind of weird experience since I’m a Finn but I’ve always been a huuuuge fan of Italy. This was probably the first and last time I was actually rooting for Finland instead of Italy. That was due to the fact that Italy had pretty much qualified already to the Euro2020 and if Finland had won we would have taken a giant leap towards the tournament too. Italy leaving the pitch as winners didn’t surprise anyone. But the fighting spirit the Finns showed might have.

I can’t say I was that sad after the match despite the loss. In addition to seeing a few of my favourite players (such as Gigio Donnarumma, Alessio Romagnoli, Stephan El Shaarawy) I saw a handful of ex-Milan players and other world class players (Leo Bonucci, Francesco Acerbi, Ciro Immobile, Andrea Belotti etc). And I also managed to grab decent photos of them as well so I really can’t complain. 🙂

The last time Finland played against Italy in Finland was back in 2003. The match was played in Helsinki Olympiastadion in front of 36 850 fans – I included. Italy took the points with 0-2 victory and the goals were scored by true legends,  Francesco Totti and Alessandro Del Piero. So this time we only lost by one goal so maybe the Finns are getting closer to the top? Well… To be honest, I wouldn’t go that far and I’d say the more realistic version of the truth is that Italy isn’t as great as it used to. But let’s hope they will claim the title of being the best in Europe next summer and then 2 years later best in the whole planet.

Photos from the match (in random order) can be seen below and – as usual – the whole album can be seen on my Flickr page.